Koira ja me

 Viel joitaki vuosia aijemmin olin ihan varma etten koskaa tulis koirien kaa toimeen, saatika et muuttaisin saman katon alle sellasen kans. Pelkäsin koiria ihan älyttömästi, kiitos jonku idiootin joka jätti omansa vapaaks ja anto sille mahollisuuden hyökkäillä randomisti ihmisten kimppuun. Onneks säästyin sillon pelkillä housunlahkeiden repimisellä. Tapahtuneen jälkee vannoin, etten koskaan ota koiraa lemmikiks. Jos miehellä ois koira, se ois joko koira tai minä. Kaikki kuitenki muuttu ku tapasin Tapsan ja Alfan.

 Nykyää pystyn naureskelee mun ja Alfan ensitapaamisille. Kerran lukitsin itteni vessaan ku Alfa ja Tapsan pikkuveljen koira Tina riehu jaloissa. Odotin niin kauan et joku käveli wc:n ohi ja vei koirien huomion muualle nii et pääsin livahtaa ulos. Kuin hölmöö.

 Ku sit alettii seurustelee Tapsan kaa, ei ollu enää muita vaihtoehtoja ku tottuu siihen et useempi koira pyöri ain jalois ku meni visiitille. Jossain vaihees aloin vihdoin tajuu et mitään ei tapahdu vaik dogit kuin riehuis ja haukkuis ja sitä mukaa meitsin pelkoki alko hälvenee. Opin kans ymmärtää koirien käyttäytymist paremmin, mist oli suuresti apua.

 Nykyää tuun toimee about kaikkien koirien kans. Alfan kaa puolestaa ollaa jo ihan best friends tasolla, jaan jopa sängyn sen kanssa!

 Mun koirapelost ei oo enää ku rippeet jäljel, enkä pysty vielkää uskoo miten paljo oikeesti noit otuksii kammosin- ja ihan turhaan! Se tuntuu nii hölmöltä näin jälkeenpäin.

Kiitos Alfalle. Elämä on nii paljo helpompaa ku ei tarvi jokaisen koiranulkoiluttajan tullessa vastaan vaihtaa kadun toiselle puolelle.